Getting out: more of Delhi in pictures

Last week I finally got into exploring the city more. On Monday I went the first time to Hauz Khas village, a neighbourhood built mostly without plans or permits but nowadays spiced up with plenty of restaurants, bars and art shops. The "village" is surrounded by a park with deer and peacocks, a reservoir with swans and some medieval ruins.

The thing with Hauz Khas is not how it looks on the outside but rather what you find from the inside. The first impression after the often congested driveway includes hanging power lines and tarpaulins covering the buildings under renovation. But inside the buildings there are most charming places with great atmosphere.

Another evening I was visiting a market when the merchandise of some street vendors caught my eye: I got reminiscent of the times I was studying in Finland and some Nepalese guys cooked momos, small balls filled with meat and vegetables and topped with a dough. "Where should I taste them, probably not safe here in the market kitchens?", I asked from my Indonesian friends. And so they took me to JNU (Jawaharlal Nehru University) campus to the southern Delhi.

Some of the hostels of JNU

The university comprises about 7500 students and has been ranked among the top universities of India. Asking one of the Indonesian girls if she has enjoyed studying there she just stated "Liked? Of course, everybody likes JNU!"

The campus is also famous for being open 24/7 and therefore people even from other universities come there to grab a bite of Indian or Chinese cuisine, for example. The students of the university mostly live in dormitories, or "hostels". Some of them are gender-divided between girls and boys, others have rooms for both sexes.

Jain temple at Chandni Chowk

On Sunday it was finally the time to go explore more of Old Delhi. First we ended up in the busy and chaotic Chawri Bazaar with real rickshaws (the ones where the driver is cycling). Then walking to a direction unknown the streets were all the time less and less crowded whereas the stores increasingly organized. By chance we ended up in Chandni Chowk, the main street of Old Delhi. The road was congested with cars, rickshaws, auto-rickshaws and motorcycles and it was surrounded by stores selling jewellery, clothes or sari tissues. Amongst the commercial buildings there were temples and monuments.

Ajouter une légende

At the end of Chandni Chowk stands one of Delhi's main attractions, The Red Fort. We paid the elevated foreign citizen fee to get inside 16th-century fortress. Once inside our experience was lamentably degraded by unwanted attention: Everywhere we looked there were Indian men taking pictures of us, following us or just staring (which has become quite normal by now, though).

Main entrance to Red Fort (Lal Qila hindiksi)

Taking a picture of the throne I took one also of Indian men holding hands. Something quite ordinary here and to my understanding also in Nepal

Buildings inside Red Fort
Left: Birds flying off the roofs

By night: Rashtrapati Bhavan, presidential residence

Suurlähetystöelämää

Tällä viikolla tajusin kuinka onnekas olen ollut kaikkien järjestelyjen kanssa, kuinka helposti kaikki on mennyt. Viikon aluksi kodinhoitaja (eli yläkerran kollegani kodinhoitaja joka käy luonani) tuli jälleen luokseni ja vasta ymmärsin, miten paljon apua hänestä saisin hänestä ostosten kanssa näin aluksi. Suurlähetystöalueella kun ei käytännössä ole ruokakauppoja tai ravintoloita. Puhelinsoitoilla hän hoiti minulle kotiinkuljetuksena niin pesuaineet, kahvit, riisin kuin verhokoukut ja mennessään markkinoille toi mukanaan hedelmiä, vihanneksia ja lihaa. Ajattelin olevani nokkela, kun en kirjoittanut sianlihaa listalle, täysin unohtaen, että naudanlihankin kanssa tulisi ongelma. Kodinhoitaja katsoi listaa vähän mietteliäänä, "Ma'm, it is really hard to find this here...". Ei mulle sillä niin väliä ollutkaan, ja hänen ostamansa lampaanliha oli mielettömän hyvää.

Suurlähettilään residenssi.  En ole vielä käynyt mutta kuulemma hieno

'Kompaundin' (asuntojen) pihatie

Makuuhuone. Katosta roikkuva
elefanttikaruselli tekee kodin!

Tällä kertaa satuin olemaan kotona kodinhoitajan tullessa markkinoilta, joten hän touhuamisensa lomassa päätti selittää mulle yksityiskohtaisemmin, miten vihannekset tulee desinfioida. Vain korkillinen punertavaa desinfiointiainetta altaaseen ja kasvikset ja hedelmät puoleksi tunniksi lillumaan. Käytäntö oli mulle tuttu Meksikon ajoilta, sielläkään ei salaatin huuhtaisu vedellä yleensä riittänyt. Intiassa tilanne hedelmien ja kasvisten suhteen tosin tuntuu olevan pahempi: Olen jo tähän mennessä kuullut sen verran kauhutarinoita kypsentämättömän ruoan aiheuttamasta "Delhi Bellystä", että tuskin ensimmäisten kuukausien aikana syön mitään raa'alta näyttävääkään. Olivat ne sitten käsitelty likaisin käsin tai vielä yleisemmin pesty hanavedellä (joka on juomakelvotonta), teet itsellesi palveluksen jättämättä ne rauhaan. Kuulin, että kunnon ruokamyrkytyksen voi saada jopa ketjujen ruoasta (esim. kiwinpalat frozen yoghurtissa) tai kuten kollega totesi, viiden tähden hotelleista.

Vihannekset ja hedelmät oikeaoppisesti kuivumassa.
Kuinka monesta intialaisesta kodista luulet löytyvän kuivauskaappia?

Välillä kotona vastaan tulee pieniä seikkoja, jotka saavat hymyilemään. Heittäessäni pois parsakaalin ympärillä ollutta valkoista paperipussia huomasin, että se olikin jonkun tutkielman kaksi viimeistä sivua lähdeluetteloineen nidottuna yhteen. Astiastoni täällä on lähinnä edellisten jäänteitä ja teekupeikseni löysinkin oluttuoppeja, jotka ovat "Made in West Germany". Posti taas hoiti pisteet kotiin, kun mun Ifolorilta tilaamani paperikuvat ohjattiin muuttoilmoituksen jälkeen tänne Intian osoitteeseen. Kaiken huippu kuitenkin oli kun yhtenä iltana aloitellessani ruokailua otin esille saamani sanomalehden, jonka välistä löysin sunnuntailehden ekstraosion: Avioliittoilmoitukset. Olin lukenut, että Intiassa edelleen järjestetään avioliittoja ja että puolisoja etsitään lehti-ilmoituksillakin. Silti jäin äimistyneenä katsomaan sivuja, joilla rivi rivin jälkeen miehet ja naiset hakivat kumppaneita, kuin käytettyjä autoja tai huonekaluja.

Kevyt illallinen 500 20-30 -vuotiaan sulhasehdokkaan kanssa,
kategorisoituna etnisen ryhmän, kastin tai ammatin mukaan.

Kaiken kaikkiaan elämä lähetystöllä on toistaiseksi hyvin rauhallista. Toistaiseksi olen saanut kulutettua paljon aikaa erilaisissa järjestelyissä ja Delhiin tutustumisessa, tosin valitettavan usein matkaoppaan kautta omasta sängystä käsin. Alueelta on pieni kynnys lähteä pois, vaikka samoissa rauhallisissa vietetyn viikonlopun jälkeen olenkin jo erittäin motivoitunut löytämään keinot päästä tutkimaan enemmän kaupunkia. Viikolla pääsen töistä vasta viideltä ja Chanakyapuri on tosiaan hieman etäällä parhaista hoodeista vaikka mielestäni päästyäni lähimmälle metroasemalle olenkin parhaan metrolinjan varrella, josta pääsee niin keskustaan ja vanhaan kaupunkiin kuin Etelä-Delhiin. Silti pimeän tullessa jo kuuden jälkeen ulos ei töiden jälkeen tule usein lähdettyä. Suurlähetystöllä asumisessa on todellakin puolensa, koska viikolla on todella luksusta kävellä minuutissa toimistolle, mutta viikonloppuisin turhauttaa kun kaikki on kaukana. Tänä viikonloppu oli vielä sateinen ja kävin sen aikana lähinnä ostoksilla, vaikka mieli olisi palanut jo kaupungille, Delhissä kun on niin paljon nähtävää ja koettavaa. No, nyt on soijakastiketta maustehyllyssä ja henkareita kaapissa. Ehkä ensi viikonloppuna pääsen pitemmälle, jos luoja ja junalippusivustot suovat!

Exploring Delhi

This weekend I finally had the time to really get out of Chanakyapuri, the neighborhood filled with mostly nothing but embassies and high commissions. On Friday I met up with two also recently arrived interns of the Embassy of Sweden that is located right next to our embassy. We decided to venture and took the first time ricksha (auto-rickshaw) to get to the nearest Race Course metro station and a metro further to Khan Market in order to explore a little around. The embassy area is known to have few ricksha so the drivers accordingly raise prices, and trying to negotiate the price to its real level is not the easiest task for a foreigner, of course  thought to have money. The driver insisted on 50 rupee instead of 30, which however to us was rather affordable (50 rupee = 70cents) so we hopped in.

A very calm Sunday traffic

At the station we found that the metro system was a rather modern one with smart cards. To get in the metro we had to go through a security check, putting our bags in the fluoroscopy and walking through a metal detector. I missed the guardians’ sign language and tried to walk past the entrance for men and they kindly pointed me, all confused, to the other entrance where there was a lady holding a metal detector, waiting to scan me with it more thoroughly. When the metro suddenly came, we realized that we no longer had time to get to the ladies’ van we had heard to be in front of each metro, so we squeezed in. We noticed that there were practically no other women in the cart. After a couple of stops’ distance, being packed next to all the men, we tried to follow the flow to get out, and then changed into the “only women” cart for the next ride. A man carrying a child tried to get in also but he was turned away by the metro personnel. Later we heard that it is very common that men try to get into women’s cart.. Once inside the metro we noticed that women’s cart had also other strong points: We felt like royal princesses with plenty of space whereas all the men were squeezed in the following cart. Our discussion provoked some smug smiles on the faces of the Indian women.

On Saturday I was picked up by an Indian friend to have brunch in secret location. This turned out to be a cozy open-air restaurant at Lodi Garden, one of the best known parks in Delhi. The lunch served well as a complementary introduction to India, the discussion flowing from traditions to religion to politics. Referring to the current conflict between Muslims and Hindus, my friend explained that before colonial times all different religious groups used to live quite peacefully but the colonial governance deepened the classification of people according to caste and religion, drawing people more apart from each other. “What is the best way to rule a country? To divide the people”, he said.

On Saturday evening I climbed upstairs from my apartment to see my colleague. I can hardly imagine that hanging out there it would be possible to run out of topics to speak about: In a few years she’ll have 40th anniversary of working for the Ministry for Foreign Affairs. During that time she’s been settled in numerous Embassies of Finland in Africa, Asia... Imagine, she was even in Egypt when the revolution broke out!

On Sunday I met up with another Finn doing internship in Delhi since several months already. He led me to a food festival and I got the first taste of real Indian food. 

Performing for money at the food festival

Grilled paneer (alike cottage) cheese & vegetables

The weirdest part of the food festival was just about to follow with the “mouth refresher” called paan. For him tasting it looked so easy as he folded the leaf full of small and colorful spices, herbs, or something alike, stuck it in his mouth and started to gently chew it and slowly ooze the juice out of the content. For me, however, this was done with not a drop of majestic grace rather than stuffing something in your mouth that was not even designed to fit there. Well, when in Rome do as the Romans do, maybe better luck next time!

A selection of paan, mouth refresher

Looking good ehh?

Sweets and mouth refreshers

After the food festival we took the metro close to India Gate and stopped to rest in a lawn area. I heard that just before my arrival a grand parade was held in the street next to the lawns. Now the atmosphere, however was rather calm as Indians spent their Sunday having picnic with their families, playing cricket or some even sleeping in the sun.

Sunday stroll in the park

Cricket was being played, everywhere

Families hanging out at the park

India Gate, the memorial for the Indian and British soldiers who lost their lives in World War 1 

Ensivaikutelmia

Pääsemme ulos lentokentältä, kuski on tullut minua vastaan. Meinaan nousta auton oikeanpuoleisesta ovesta, kunnes huomaan kuskin tulevan samalle puolelle. Autossa koitan herättää pientä keskustelua, mutta kuski ei joko osaa hyvin englantia tai on muuten hitaammin lämpeävää sorttia. Ihmettelen aamuista oranssinpunaista aurinkoa sumuisella taivaalla. Haukon henkeä yhden auton liikkuessa ohittamaan vastakkaiselle kaistalle toisten tullessa vastaan. Autot luovivat tiensä kuitenkin eteenpäin eikä törmäys käy lähelläkään.

Saavumme suurlähetystölle. Nousen autosta ja viereisen rakennuksen parvekkeelle ilmestyy nainen, joka tervehtii minua suomeksi. Hän avaa asuntoni oven, astun sisään tilavaan saliin. Oikealla opiskelijan standardein tilava keittiö ja kylpyhuone ja peremmällä makuuhuone. Ihmettelen ääneen, onko tämä kaikki minulle? Verrattuna suomen asuntoihini paikka on moninkertainen, vaikka kalusteita onkin vain muutama avarassa tilassa. Työkaverini jättää minut asettumaan ja sulkee oven. Puolivuotiseni Intiassa on alkanut.

Illalla sammutettuani valot mennäkseni nukkumaan havahdun kirkkaaseen välähdykseen. Ei kai kukaan niistä mun ikkunan alla hääränneistä puutarhureista ole tullut yöllä ottamaan musta kuvia, mietin unisena. Kun välähdystä seuraa ääni, tajuan valon olleen salama, joka iski jossain kauempana. Toivottavasti ei kenenkään slummikotiin, mietin.

Ensimmäisenä työpäivänä saan autokyydin, jotta saisin otettua passikuvia lukuisia hakemuksia varten. Menen pankkiautomaattikoppiin nostamaan käteistä hypellen käpertyneiden kulkukoirien yli. Kuvaamo on pari metriä leveä kaapistojen reunustama pitkä huone, jossa uloskäynnin vieressä on pieni valkoinen kangas. Kuski suosittelee ottamaan samantein kymmenen kuvaa, "se ei maksa juuri mitään". Seuraavaksi pysähdymme pienten kioskien reunustamalle kadulle ja juoksen katosten alle sadekuuron yllättämänä.  Täytämme prepaid-liittymäkaavakkeen, passistani ja viisumistani otetaan kopiot ja paperin yläkulmaan nidotaan passikuvani. Ajaessamme takaisin lähetystölle intialainen kuski kertoo miten tapasi Suomessa käydessään yhden Outi-nimisen naisen Helsingin kauppatorilla. En siis ole ensimmäinen.

Lähdemme työkaverin kanssa markkinoille ostoksille. Pyydämme taksikuskia odottamaan rynnätessämme keskelle ihmisiä. Useimmat heistä ovat naisia, joillakin heistä bongaan punaiset pisteet otsalta. Liikkeet ovat melko viehättävän oloisia ja työkaverini kertookin, että täällä on kalliimpaa kuin muilla markkinoilla. Valikoimiin kuuluu myös tuotuja tuotteita, muun muassa jogurtteja, juustoja ja leikkeleitä. Bongaamme Fazerin suklaalevyjä. Ostokset ladotaan harsomaisiin kangaskasseihin, sillä muovipussit ovat Intiassa kiellettyjä. Kadulla kuski juoksee nykäisemään hihastamme peläten että lähdemme maksamatta, mutta kerromme vielä käyvämme leipomossa. Ostamme leipää ja ihastelemme lasin alta tarjoiltavia leivoksia. Palattuani asunnolleni alan paistaa kananmunia ja tunnen tyytyväisyyttä itseeni avatessani Finnairin koneesta nappaamani suola- ja pippuripussit.

Lähden illansuussa kävelylle lähetystön lähelle. Puikin katua eteenpäin Amerikan lähetystön edestä autoja varten laitetun tiesulun läpi. Vartijat ovat neuvoneet reitin minulle hieman vaguely, joten tajuan hetken kuluttua, etten löydä etsimääni pankkiautomaattia tästä suunnasta. Muita jalankulkijoita ei näy; autoja, moottoripyöriä ja rikshoja sitäkin enemmän. Ei se mitään, voinhan kävelläkin vähän ympärillä, enköhän jossain vaiheessa päädy pankin tai kaupan lähistöön. Ylitän teitä "suojateitä" pitkin ja muistutan itseäni katsomaan oikealle enkä vasempaan. Autot vähät välittävät jalankulkijan oikeuksista, mutta odotan tarpeeksi kauan omaa hetkeäni ja juoksen tien yli.

Näen puiston penkkien vieressä ensimmäisen lehmän, joka ei ole moksistaan viereisen tien melusta tai pakokaasuista. Vastaantulijat ovat lähes pelkästään miehiä. Kauppoja ei näy missään. Käännyn vasemmalle, näen Palestiinan lähetystön, jonka ohitimme jo tullessani lentokentältä, joten tiedän olevani taas ihan lähellä suurlähetystöä. Näen edempänä kadulla tulen ja sitä kepeillä tökkiviä lapsia. Lähempänä tajuan, että vieressä on useampia telttoja ja ihmisiä lämmittelemässä. Jopa tämänhetkinen +20 on intialaisille kylmä, sihteeritkin kysyivät töissä, ettenkö palele villaneuleessani.

Hetken päästä saavun British Schoolille, koulubussit ovat parkissa kadun vierellä. Vastapäisellä jalkakäytävällä juoksee lapsia, joiden takana aitojen sisällä avautuu telttameri, josta nousee muutama savupatsas: katselen yhtä Intian slummeista. Illalla työkaveri kertoo, että nämä diplomaattilasten koulut tekevät slummien asukkaiden kanssa yhteistyötä, kuten lasten pesetyksiä ja koulutusta. Arvelemme sen olevan enemmänkin turvatoimi, ettei slummin läheisyydestä syntyisi ongelmia.

Työ on jo alkanut vauhdikkaasti ja olen oppinut paljon uutta jo muutamassa päivässä. Suurlähetystöllä työskennellessä ja asuessa jää helposti syrjään intialaisesta elämästä, joten otan puolivuotiseni tavoitteeksi ulkoiluttaa itseäni säännöllisesti. Nyt tänä viikonloppuna pääsen jo bazaarille, intialaiselle brunssille ja vanhempiin kaupunginosiin hortoilemaan. Raportit kuvien kera maanantaiaamuna kolmena kappaleena!